Menet tai et, silti sydämeni viet

Myönnetään se heti tähän alkuun. Kuullessani ensimmäisessä tiedotustilaisuudessa tämänvuotisen musikaalin nimen reaktioni oli spontaanin tyrmistynyt. Olen saanut jo äidinmaidossa kategorisen kyvyttömyyden kuunnella Dingon musiikkia, minkä vuoksi jouduin miettimään kahdesti, tahdonko Nahkikseen ollenkaan mukaan. On nimittäin kenelle tahansa kuluttavaa rimpuilla puoli vuotta epämukavuusalueellaan, vieläpä säännöllisesti ja usein. Tämä siis, ellei sitä onnistu valloittamaan osaksi mukavuusaluettaan. Onnekseni näin on kohdallani päässyt käymään.

Isot ponnistukset pakottavat tekijänsä satunnaisin väliajoin luopumaan tietyistä periaatteistaan. En tiedä ainuttakaan tapausta, jossa ajatusmaailman avartuminen olisi tehnyt jostakusta ihmisenä huonomman. Kun biisejä harjoitellaan porukalla kolmesti viikossa, ne tulevat väkisinkin tutuiksi, ja vaivihkaa niistä alkaakin löytyä myös kiinnostavia elementtejä. Faktahan on, että kaikenlaista musiikkia (tai muuta luovaa) on mahdollista tehdä hyvin ja vivahteikkaasti. Toinen fakta on se, että likipitäen kaikki on loppupeleissä asenteesta kiinni. Näiden ohjeiden tulisi löytyä jokaisen muusikon (tai kenen tahansa taiteentekijän) takaraivosta, josta niitä voi näppärästi vilkuilla, kun jokin genre alkaa kasvattaa sarvea otsaan. Erilaisten asioiden tekeminen ja niihin syventyminen on paras tapa oppia ymmärtämään ja arvostamaan paitsi näitä tiettyjä asioita, myös niistä muodostuvaa isompaa asioiden skeemaa. Oppia suvaitsemaan.

Oli muutaman klikkauksen päässä, etten muuttanut Espooseen tai Savonlinnaan puolitoista vuotta sitten. Näin siellä rajattomat mahdollisuudet ja täällä lähinnä ankeutta ja ynseyttä, jopa nihilismiä. Muutama merkittävän kokoinen plussa sai minut jäämään Saimaan rannalle vielä kolmeksi vuodeksi. Muistan tuolloin puolittain toivoneeni, että Lyseolla ja muuallakin Lappeenrannan kulttuuriympyröissä saataisiin aikaiseksi jotakin oikeasti merkittävää, jossa saisin olla mukana. Mitään Nahkatakkisen tytön kaltaista suurhuikeaa konseptia en kuitenkaan osannut edes toivoa, sillä en tiennyt tällaisen voivan olla mitenkään mahdollista siinä Lappeenrannassa, jonka olin oppinut lyhyen ikäni aikana tuntemaan. Tällä hetkellä en tiedä, millä tavoin asiani voisivat olla paremmin. Projektimme on jo tähän päivään mennessä opettanut minulle paljon. Jos ei välttämättä musiikillisesti, niin senkin edestä elämästä yleensä.

Ennen kuin vajoan kohti entistäkin syvempiä filosofisia vesiä, menen muihin asioihin. Kolme kuukautta ennen ensi-iltaa lippukauppa on käynyt ihmeteltävän hyvin. Iltanäytöksistä lähes jokainen on jo vähintään puolillaan, ja etenkin ensi-illan paikoista parhaita viedään paraikaa päältä. Kuulemani mukaan Nahkista ympäröi hyvä pöhinä jopa valtakunnallisella tasolla. Tällaiset signaalit potkivat meitä kohti vieläkin parempaa lopputulosta. Tästä ei tule vain hyvä, tästä tulee kertakaikkisen upea. Tiedän sen, vaikken näyttämön tapahtumia olekaan nähnyt kuin muutaman kohtauksen verran. Työryhmän tuntien sekä seinän läpi kuulemani perusteella päivittäinen vaatimustaso on sellaista luokkaa, ettei puolivillaisuus ole missään vaiheessa vaihtoehto. Sitoutuneisuuden merkitystä on korostettu ensimmäisestä päivästä lähtien.

Viikko sitten lauantaina musiikkia ja teatteria sovitettiin ensi kertaa isommin yhteen. Fiilis tuntui olevan hyvä ja luottavainen. Alkava viikko on viimeinen ennen hiihtolomaa, joka muuten on yllättäen lomaviikko myös musiikkiteatteritreeneistä. Keskiviikkona saamme ammattilaisvahvistuksemme Sannan ja Jussin jälleen kerran paikalle ensimmäisen näytöksen läpimenotreeneihin. Lomaviikko on kuin näytösten välinen väliaika; jatkossa keskitymme ensisijaisesti toiseen näytökseen. Tämän välietapin jälkeen seuraava pysäkki siintää tuolla jossain, kuukausien päässä. Sinne tämä kaikki tähtää, sinne me kaikki haluamme. Vaikka matka sinne on unohtumaton kokemus sinänsä, siellä työmme palkitaan. Unelmat täyttyvät, kassa pyörii oikeaan suuntaan, koetaan elämyksiä ja suuria tunteita. Kehotan sinua, hyvä lukija, hyppäämään kyytiin ja antamaan sydämesi ilmiön ja elämyksen vietäväksi. Me kaikki olemme sen jo antaneet.

Juho Silventoinen
pianisti