Kuu ja aurinko kohtasivat sittenkin

Puoli vuotta, pari kuukautta, 27 päivää, viikko. Kello käy, mutta mikään ei muutu. Samat kasvot, samat sanat ja samat tunteet. Silti jonkin pitäisi muka muuttua. Miksi? Koko maailma on seisahtunut paikoilleen. Siihen hetkeen, jossa koko työryhmämme pöhinä on parhaimmillaan. Siihen hetkeen jossa askeleet kaikuvat kovimmin, viulun kielet kirkuvat kauimmas ja pensselin vedot yltävät pisimmälle. Siihen hetkeen, jossa kaikki antavat parhaimpansa. Työstämme tätä projektia äärettömään asti, ja sen yli. Uskon, ellen tiedä, että seinät väsyvät, ennen kuin lopetamme työmme. Eikä siitä vastaa ohjaaja, ei koreografi, eikä kukaan muukaan kimaltelevaa titteliä kantava auktoriteetti. Siitä vastaavat minä, me ja nuo tuolla. Sillä he kaikki tahtovat näyttää sinulle, teille ja heille siellä, mistä Lappeenrannan lukioteatterin broilerin virtsa virtaa.

Aamuöinen suuruudenhulluus sikseen, tässä vaiheessa musikaalimatkaa ei voi olla katsomatta taakseen. Tuota tietä tutkiskellessa, itse avaruuden päätepisteet tuntuvat kaareutuvan kolmiulotteiseen hymyyn. Vaikka pöhinän positiivisuutta onkin koeteltu kerta toisensa jälkeen, on tulos ollut vähintäänkin negatiivinen potenssiin parillinen kokonaisluku. Vaikka askeleet väsyvät ja viulun kannet katkeilevat, tietää jokainen päivän päätteessä minkä eteen kärsimykset on koettu. Se tässä nahkakasassa, jota julkisissa tiedotusvälineissä kutsutaan työryhmäksi, on parasta. Kymmenen tunnin harjoitukset tällaisen hyväntuulisuuden konkretisoituman keskellä saa pahimmankin pessimistin uskomaan huomiseen.

Tästä ekstattisesta hyvän olon humalasta huolimatta, työskentelymme ei ole pelkkää pilvissä pomppimista ja auringossa paistattelua. Lavastusta, musiikkia ja ilmaisua on paiskottu kirvein ja vasaroin alusta lähtien ammattitimpurin ottein, eikä nahkaista paattimme päästetä vesille, kunnes jokainen reikä on lyöty umpeen. Piiskojen viuhuessa kannamme musikaalimme kakkosnelosia, laulaen ja soittaen, tanssien ja näytellen, kunnes uljas kaljuunamme seilaa voitokkaana tuon yhdeksänpäiväisen tutkimusmatkan suuren näyttämön aaltojen halki. Vasta sen jälkeen annamme hyvästit tälle uurastukselle ja käymme ansaitsemallemme levolle.

Monelle meistä, minut mukaan lukien, tämä tie ei ole ollut ainut hulluden highway, jolla kuukausien mittaan on kaahailtu. Tanssiopistojen taipaleet, musiikkiopiston motarit ja Willimiesten valtatiet ovat kaikki saaneet jarruraidoista osakseen. Jokunen rattijuoppo kuulemma kurvailee vielä Koulukadun kiemuroissakin. Joskus renkaat eivät pysy pulteissaan, kädet eivät kestä ratilla, eikä kartturi löydä länttä. Vaan on matkaa jatkettava, sillä kaikki tiet vievät Nahkatakkiseen tyttöön. Tätä kiireiden kermakakkua koristellessa valuu jok’ikisellä leipurilla kärsimättömyyden kuola jo suunpielistä, mutta ah, kirsikkalähetti saapuu vasta viikon kuluttua.

Silloin, viikon päästä, kun kuu ja aurinko kohtaavat ja aika-avaruus seisahtuu kasvoillemme, meidät tuomitaan tekojemme perusteella. Sinä päivänä taivaasta sataa yksisarvisia ja aivomme räjähtelevät kauneuden kakofoniassa. Silloin jätämme mahtavuuden multihuipentumat taaksemme ja löydämme uuden maan. Silloin se mikä ei ollut, syntyy ja minkä piti aina olla, tulee aina olemaan ollutta. Silloin... Niin, tai siis, tää on iha jees ja täst tulee iha hyvä.

Konsta Kuronen

Jone, kitaristi