Sisällön tarjoaa Blogger.

Mulla on vaan tie jota kulkea

Noniin ja seurakunta koolla taas, Dingo on täällä tänään. Hyvää vappua! Viimeiset juhlafiilikset voi aina käyttää kirjoittelemalla vähän ajatuksia ylös. Ensi-iltaan on kymmenen päivää. Kymmenen. Päivää. Sykkeeni nousee jo lukiessa juuri kirjoittamaani lukua. Siis mitä tapahtui? Mihin hävisi se varsin kaukainen ajatus elämäni mahdollisesti jännittävimmästä keväästä? Nyt se on tuossa. Nenäni edessä.

Musikaali. Se pyhä kolminaisuus, jossa yhdistyvät kaiken kolmen rakastavani ja harrastavani asian kerralla projektissa. Tanssi, musiikki ja ilmaisu. Vähän niin kuin saisi syödä kauhallisen lempikarkkeja. Tai menisi lomamatkalle kolmeen kohteeseen samanaikaisesti. Minäkö kaupunginteatterin lavalla esittämässä musikaalia? Näiden mahtavien tyyppien kanssa? Vielä yhtenä päärooleista?

Lappeenrannan Lyseon lukioon saavuttuani vuoden myöhässä (opiskelin ensimmäisen vuoteni Savitaipaleen lukiossa) olin vain kuullut, että “hei tääl on taas tällänen projekti tulossa”. Vaikka kevät näytti jo siinä vaiheessa tapahtumatäyteiseltä, kielteinen vastaus ei ollut vaihtoehto. Mietin itsekseni, että olisi hienoa päästä johonkin sivurooliin tai bändiin soittelemaan sähköbassoa, enkä siihen pieneen valkoiseen toivelappuun kirjoittanutkaan kuin “oon tällänen joka paikan höylä”. En todellakaan osannut kuvitella olevani kaupunginteatterin lavalla kantamassa juuri tätä nimeä. Tai myöskään sitä hassua faktaa, että Dingo-bändin, jonka musiikkia olin suorastaan vältellyt ennen projektin alkua, nimestä tulisi niin roolissa kuin sen ulkopuolellakin oma kutsumanimeni.

Itse Dingo-roolihenkilöön perehtyminen on ollut mielenkiintoista. Roolin status sekä persoona on helposti tulkittava ja hyvin lineaarinen. Toisaalta rooliin tarvittava tulkinta ja ilmaisu oli varsin kova työmaa saavuttaa. Vaikka olen koko lyhyen ikäni kulttuuriesityksissä pyörinyt ja esityslavan lattiaa kuluttanut, Dingon lavakarisman löytämiseen meni kyllä pitkä tovi. Jokainen liike, asento ja reaktio kulmakarvan värähdyksestä koko kehon ilmaisuun piti miettiä roolin kautta erikseen. Maskuliinisuus ja korkea status hehkuvat Dingon valkoisissa farkuissa ja sinioransseissa kengissä kilometrien päähän. Itse yritän vain parhaani mukaan pysyä perässä.

Matka huippua kohti ei todellakaan ole ollut voikukkapellolla tanssimista vähän Dingoa lauleskellen. Pikemminkin, jos korvataan kukat kuralätäköllä tai nevasuolla, päästään asian ytimeen. Teatterin, tanssiopiston, töiden, musiikkiopiston, terveyshaittojen ja muiden arkikiireiden ympärillä oman henkisen terveyden, saati koulumenestyksen pallo ei ole ihan osunut maaliin. Arvosanat eivät onneksi vielä näkyvästi ole laskeneet, mutta tähän lukiolaisen kuuluisaan burn-outiin on tullut hyvää tuntumaa.

Kiitollisuuteni on sanoinkuvaamatonta. En edes enää tiedä ketä kiittää ensimmäisenä (no tiedänhän) tästä mahdollisuudesta osallistua mahdollisesti isoimpaan muistojen kermakakkuun, jonka voisin toivoa. Jos/kun/vaikka joskus dementia iskee, niin tämän prokkiksen kuuluisimmat lausahdukset muistan vielä unissani.

Pyydän tässä vaiheessa anteeksi kaikilta, joihin säheltelyni on vaikuttanut, ja kiitän niitä jotka ovat olleet tukena silloin kun en itse ole pysynyt pystyssä. Edellinen varmasti pätee kaikkiin projektissa mukana oleviin. Aikataulujen ja lukujärjestysten sotkeutuminen on nimittäin ollut koko lukuvuoden teema. Tämä tiedostettu etukäteinen kiitos ja kumarrus menee näille kolmelle muskettisoturille: Kesseli, Salonsaari ja Kaijansinkko. Kyseisen trion johtamana tämä nahkatakkinen laiva on pysynyt uppoamatta kurssillaan ja seilaa kovaa vauhtia kohti ensi-illan satamaa.

Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta



Petja Pulkkinen
Dingo

Ei kommentteja: