Mulla on vaan tie jota kulkea
Avainsanat:
Dingo,
Lappeenrannan kaupunginteatteri,
Lappeenrannan Lyseon lukio,
Nahkatakkinen tyttö,
rooli,
teatteri
Noniin ja seurakunta koolla taas, Dingo on täällä tänään.
Hyvää vappua! Viimeiset juhlafiilikset voi aina käyttää kirjoittelemalla vähän
ajatuksia ylös. Ensi-iltaan on kymmenen päivää. Kymmenen. Päivää. Sykkeeni nousee jo lukiessa juuri kirjoittamaani
lukua. Siis mitä tapahtui? Mihin hävisi se varsin kaukainen ajatus elämäni
mahdollisesti jännittävimmästä keväästä? Nyt se on tuossa. Nenäni edessä.
Musikaali. Se pyhä kolminaisuus, jossa yhdistyvät kaiken
kolmen rakastavani ja harrastavani asian kerralla projektissa. Tanssi, musiikki
ja ilmaisu. Vähän niin kuin saisi syödä kauhallisen lempikarkkeja. Tai
menisi lomamatkalle kolmeen kohteeseen samanaikaisesti. Minäkö
kaupunginteatterin lavalla esittämässä musikaalia? Näiden mahtavien tyyppien
kanssa? Vielä yhtenä päärooleista?
Lappeenrannan Lyseon lukioon saavuttuani vuoden myöhässä (opiskelin
ensimmäisen vuoteni Savitaipaleen lukiossa) olin vain kuullut, että “hei tääl
on taas tällänen projekti tulossa”. Vaikka kevät näytti jo siinä vaiheessa
tapahtumatäyteiseltä, kielteinen vastaus ei ollut vaihtoehto. Mietin itsekseni,
että olisi hienoa päästä johonkin sivurooliin tai bändiin soittelemaan
sähköbassoa, enkä siihen pieneen valkoiseen toivelappuun kirjoittanutkaan kuin
“oon tällänen joka paikan höylä”. En todellakaan osannut kuvitella olevani kaupunginteatterin
lavalla kantamassa juuri tätä nimeä. Tai myöskään sitä hassua faktaa, että
Dingo-bändin, jonka musiikkia olin suorastaan vältellyt ennen projektin alkua, nimestä
tulisi niin roolissa kuin sen ulkopuolellakin oma kutsumanimeni.
Itse Dingo-roolihenkilöön perehtyminen on ollut
mielenkiintoista. Roolin status sekä persoona on helposti tulkittava ja hyvin
lineaarinen. Toisaalta rooliin tarvittava tulkinta ja ilmaisu oli varsin kova
työmaa saavuttaa. Vaikka olen koko lyhyen ikäni kulttuuriesityksissä pyörinyt
ja esityslavan lattiaa kuluttanut, Dingon lavakarisman löytämiseen meni kyllä
pitkä tovi. Jokainen liike, asento ja reaktio kulmakarvan värähdyksestä koko
kehon ilmaisuun piti miettiä roolin kautta erikseen. Maskuliinisuus ja korkea
status hehkuvat Dingon valkoisissa farkuissa ja sinioransseissa kengissä
kilometrien päähän. Itse yritän vain parhaani mukaan pysyä perässä.
Matka huippua kohti ei todellakaan ole ollut voikukkapellolla
tanssimista vähän Dingoa lauleskellen. Pikemminkin, jos korvataan kukat
kuralätäköllä tai nevasuolla, päästään asian ytimeen. Teatterin, tanssiopiston,
töiden, musiikkiopiston, terveyshaittojen ja muiden arkikiireiden ympärillä
oman henkisen terveyden, saati koulumenestyksen pallo ei ole ihan osunut
maaliin. Arvosanat eivät onneksi vielä näkyvästi ole laskeneet, mutta tähän
lukiolaisen kuuluisaan burn-outiin on tullut hyvää tuntumaa.
Kiitollisuuteni on sanoinkuvaamatonta. En edes enää tiedä
ketä kiittää ensimmäisenä (no tiedänhän) tästä mahdollisuudesta osallistua
mahdollisesti isoimpaan muistojen kermakakkuun, jonka voisin toivoa.
Jos/kun/vaikka joskus dementia iskee, niin tämän prokkiksen kuuluisimmat
lausahdukset muistan vielä unissani.
Pyydän tässä vaiheessa anteeksi kaikilta, joihin säheltelyni
on vaikuttanut, ja kiitän niitä jotka ovat olleet tukena silloin kun en itse
ole pysynyt pystyssä. Edellinen varmasti pätee kaikkiin projektissa mukana oleviin.
Aikataulujen ja lukujärjestysten sotkeutuminen on nimittäin ollut koko
lukuvuoden teema. Tämä tiedostettu etukäteinen kiitos ja kumarrus menee näille
kolmelle muskettisoturille: Kesseli, Salonsaari ja Kaijansinkko. Kyseisen trion
johtamana tämä nahkatakkinen laiva on pysynyt uppoamatta kurssillaan ja seilaa
kovaa vauhtia kohti ensi-illan satamaa.
Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta
Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta
Petja Pulkkinen
Dingo
Dingo
Ei kommentteja: